Galileo Galilei kirjoitti 1500-luvulla, että "laske se, mikä on laskettavissa; mittaa se, mikä on mitattavissa; tee mittauskelpoiseksi se, mitä ei voida mitata". Mittaaminen on luonnontieteissä ollut siitä lähtien itsestäänselvyys.

Ihmistieteissä mittaaminen sen sijaan herättää usein vastareaktion. Joillakin aloilla voisi puhua suoranaisesta numerofobiasta. Mittaaminen nähdään uhkana ja ihmisen monimuotoisuutta pelkistävänä elementtinä. Numerot ovat vastaansanomattomia, kylmiä ja mekaanisia.

Olen usein pohtinut, miksi numerot muuttuvat pahoiksi, kun ne liitetään ihmisen toimintaan. Eikö ihmistieteiden tärkeä tehtävä ole tehdä täsmällisiä kuvauksia ja hyviä ennustuksia ihmisen käyttäytymisestä? Näin ainakin itse olen sen funktion ymmärtänyt.

Yksi syy numeroiden välttelyyn on varmaankin laiskuus. Laadullinen tutkimus on paljon helpompaa ja mukavampaa. Tulokset saadaan usein tulkittua sellaiseen muotoon, että ne miellyttävät kaikkia osapuolia. Keskustelusta tulee rönsyilevämpää, ja johtopäätöskin on jotenkin avoimempi ja helpompi hyväksyä. Eikä tarvitse opetella hankalia tilastomalleja.

Käyttäytymistä voidaan ennustaa

Väitän, että numerokammo on tehnyt enemmän pahaa ihmisen psyyken ymmärtämiselle kuin mikään muu asia. Ihmisen käyttäytymisen selittäminen muuttuu ihan oikeasti mahdolliseksi vasta sen jälkeen, kun se puetaan numeromuotoon. Ei se täydellistä sittenkään ole, mutta huomattavasti hallitumpaa kuin ilman sitä. 

Vasta empiiriset, tilastolliseen kehittämiseen perustuvat testit mahdollistivat aivan uuden tarkkuuden esimerkiksi ihmisen työkäyttäytymisen ennustamisessa. Tämä selvisi useimmille viimeistään siinä vaiheessa, kun aiheesta julkaistiin ensimmäinen kunnon yhteenvetotutkimus vuonna 1998.

Numerot vs. näppituntuma

Älykkyystestit, työnäytteet, persoonallisuustestit ja muut tilastolliseen mittaamiseen perustuvat menetelmät alkoivat jyrätä vuosituhannen vaihteen jälkeen suvereenisti. Samalla selvisi, että avoin työhaastattelu, jota ei jäsennetä tai pisteytetä mitenkään, ei ennusta työmenestymistä juuri lainkaan. Tämä tulos oli useimmille henkilöstöihmisille hyvin yllättävä, osalle jopa vastenmielinen. 

Subjektiiviseen silppuriin joutivat myös grafologia, koulutus, aikaisempi työmenestys ja moni muu asia. Osa enemmän, osa vähemmän huuhaata, mutta jokainen yhtä kyvytön ennustamaan ihmisen todellista käyttäytymistä. Gurut saivat kyytiä, kun käyttöä heidän ylivertaiselle intuitiolleen ei enää löytynyt.

Puolustuspuheenvuoroja pidettiin tietysti paljon, mutta tulos oli grafologien huudoista huolimatta harvinaisen selvä: jos haluat ennustaa ihmisen työmenestymistä, käytä numeroita äläkä näppituntumaa. Myöhemmässä tutkimuksessa asia on vahvistettu moneen kertaan.

Kuten yleensä, kaikkein kovimmille uskovaisille tieteelliset todisteetkaan eivät ole kelvanneet. He ovat juuttuneet hermeneuttisiin poteroihinsa, joissa suojautuvat tilastojen hyökkäystä vastaan. Mikään argumentti ei vakuuta, kun usko on tarpeeksi luja.

Valitettavasti numerofobia koskettaa henkilöstöihmisten lisäksi myös tuhansia työnhakijoita, jotka joutuvat huuhaatestien uhreiksi. Onneksi Suomessa henkilöarvioinnin luotettavuuden vaatimus vietiin jo vuonna 2005 lainsäädäntöön saakka. Ehkä se – yhdessä ajan kanssa – tekee tehtävänsä ja hävittää pseudopsykologisen huuhaan lopullisesti historian hämäriin.