Opettajat eivät halua valvontaa, mutta sparraajaa kaivataan, samoin suunnannäyttäjää muutoksessa ja tukijaa pulmatilanteissa, tiivistää Annastiina Mäki väitöksensä tuloksia. (Opettaja-lehti 13/2017)

Väärinkäsityksiä syntyy. Ammattikorkeakoulun opettaja kääntyy usein esimiehen puoleen päästäkseen keskustelemaan ideoistaan, eli hän kaipaa sparraajaa. Esimies saattaa kuitenkin tulkita tilanteen väärin: hän luulee opettajan kaipaavan päätöstä kyseisessä asiassa.

– Halu vastata tarpeeseen on kova puolin ja toisin, mutta tarve jää epäselväksi. Sellainen turhauttaa, Annastiina Mäki sanoo.

Mäki tutki huhtikuussa tarkastetussa väitöksessään johtajuuskulttuuria kolmessa suomalaisessa asiantuntijaorganisaatiossa: kasvuyrityksessä, valtion virastossa ja suuressa, monialaisessa ammattikorkeakoulussa.

Ammattikorkeakoulu eli tutkimusjaksolla voimakasta muutosvaihetta. Aiemmin yksiköihin hajautettua johtajuutta oltiin keskittämässä kohti prosessiohjatumpaa mallia, ja johtoryhmä oli juuri aloittanut uudessa kokoonpanossaan.

– Muutoksessa vastakkain asettuivat johtamisen keskustelevuus ja selkeys. Opettajien tarve vaikuttaa ja tulla kuulluksi oli kova, mutta samaan aikaan esimieheltä kaivattiin selkeitä viestejä muutoksen suunnasta.

Ammattikorkean johtajuuskulttuuria leimasi myös opettajien tuntema ylpeys omasta työstään, opiskelijoidensa saavutuksista ja työnantajastaan. Tarvetta vaikuttaa Mäki pitää opettajuuteen sisäänrakennettuna ominaisuutena: jollei työ tarjoa siihen riittävästi mahdollisuuksia, opettaja turhautuu. Esimiehen merkitystä tämä ei kuitenkaan vähennä.

Yllättävänä tutkimushavaintona Mäki pitää sitä, miten vahva oli opettajien rehtorin kaipuu.

– Rehtorin viestejä seurattiin tarkkaan ja hänet haluttiin nähdä kampuksella madollisimman usein. Työn autonomia vaatii tuekseen sekä raameja että yhteistä vastuunottoa, Mäki päättelee.

Alkuperäinen juttu on julkaistu Opettaja-lehdessä.
Kirjoittaja: Antti Vanas