Vinoutunutta päätöksentekoa esiintyy yhteiskunnassa paljon. Koronakriisi tarjoaa lukuisia esimerkkejä vinoutuneesta ajattelusta. Muutama vinouma on toistunut harvinaisen sitkeästi.

Tässä kirjoituksessa pureudun muutamaan näistä vinoumista. Vinoumien ymmärtäminen on tärkeää sekä poliittisessa päätöksenteossa että arkisessa elämässä. Mitä paremmin ymmärrämme omaa ajatteluamme ja sen puutteita, sitä helpompaa meidän voi olla tulevaisuudessa ajatella paremmin.

En ole lääketieteen asiantuntija, joten esittämäni esimerkit ovat kuvaannollisia. Toisin sanoen tavoitteena on löytää joidenkin ajatusmallien kautta syvempi, psykologinen sisältö. Näissä toistuu samanlaisia kuvioita, jotka tunnistat kirjoituksen luettuasi.

Viranomaisten vinoumat ja maallikon foliohattuilu

Tässä jutussa on mukana ainoastaan niitä päätöksenteon vinoumia, jotka joku virallinen taho on julkisesti esittänyt. Jokainen näistä harhoista on esitetty useampaan kertaan, vaikka parempaa tietoa jo niiden esittämisen aikaan olisi ollut saatavilla.

Yhteiskunnallisesti merkittävää on se, minkälaisia vinoumia on päätöksiä työkseen tekevien ihmisten ajattelussa. Ja varsinkin silloin harhat ovat kiinnostavia, jos ne itsepintaisesti toistuvat, vaikka korjaavaa tietoa olisi jo saatavilla.

Satunnaiset kommentit tai maallikkojen foliohattuteoriat on jätetty kokonaan pois, vaikka niilläkin on oma, psykohistoriallinen mielenkiintonsa.

”Tämä epidemia on samanlainen kuin aikaisemmat influenssa-aallot”

Saatavuusharha (engl. availability bias) on hyvin yleinen asiantuntijan vinouma. Kun aluksi tietoa on niukasti, on helpointa nojata aikaisempiin kokemuksiin. Saatavuusharha selittää monia koronapandemian alkuvaiheen päättelyvirheitä.

Kenraalien tragedia on se, että he valmistautuvat aina edeltävään sotaan

Kuten sanotaan, kenraalien tragedia on se, että he valmistautuvat aina edeltävään sotaan. Virhe tapahtuu siinä, että uutta, korjaavaa tietoa ei edes välttämättä haluta ottaa vastaan.

Koronavirus kuormitti terveydenhoitojärjestelmää aivan eri tavalla kuin aikaisemmat influenssa-aallot. Lääkärit, hoitajat ja potilaiden sukulaiset varoittelivat aiheesta paljon mediassa. Pohjois-Italiassa puhuttiin heti alkukeväästä sadoista tehohoitoa tarvitsevista.

Silti vielä pitkään monet viralliset tahot Suomessa tukeutuivat jääräpäisesti vanhaan tietoon. Ministeritkin kertoivat kansalaisille, että henkilösuojaimia on pandemiatilannetta varten tarpeeksi ja että Suomi on hyvin varustautunut. Juhlavasti todettiin, että Huoltovarmuuskeskuksen varastot avataan ja kaikki on hyvin.

Samaan vinoumaan liittyy se usein keväällä kuultu lause, että ”oireeton ei voi tartuttaa”. Tämä oletus tuli aikaisemmista influenssa-aalloista. Näin todettiin Suomessa moneen kertaan, vaikka oli jo olemassa selvää näyttöä Italian ja Kiinan oireettomista supertartuttajista.

”Ei kuulu meidän vastuualueelle”

Keväällä rajatarkastusten aikaansaaminen lentokentille ja raja-asemille oli erityisen takkuilevaa. Tragikoominen julkinen vääntö saatiin aikaan, kun Finavia ja THL syyttelivät toisiaan siitä, miksi ulkomailta tulevia matkustajia ei saatu ohjattua koronatesteihin.

Joku muu kyllä tekee jotakin.

Vastuun katoaminen, kun mukana päättämässä on liian monta toimijaa, on hyvin tyypillistä kriisitilanteissa. Sivustakatsojaefekti (engl. bystander effect) löydettiin jo vuosikymmeniä sitten. Silloin huomattiin, paradoksaalisesti, että apua saa hätätilanteessa sitä epätodennäköisemmin, mitä suurempi joukko sivullisia on paikalla. Taloustieteessä samaa probleemaa on kutsuttu anti-yhteismaan ongelmaksi.

Tämä ilmiö vinouttaa vastuuta, kun jokainen sivustaseuraaja ajattelee, että ”joku muu kyllä tekee jotakin”. Lisäksi mukana on usein pelko siitä, että jos tekee jotain, voi tehdä jotakin myös väärin. Siksi turvallisinta on antaa muiden tehdä vaikeat päätökset.

”Korona leviää vain pisaratartuntana”

Tähän vinoumaan liittyy harha, joka englanniksi tunnetaan lauseena absence of evidence is not evidence of absence. Se tarkoittaa sitä, että jos meillä ei ole suoraa näyttöä siitä, että korona leviäisi aerosolina ilman välityksellä, päätellään, että korona ei edes voi levitä ilman välityksellä.

Suomessa kiistettiin harvinaisen pitkään aerosolitartunnan mahdollisuus. Siitä huolimatta, että esimerkiksi viime maaliskuussa Musiikkitalossa järjestetty naistenpäivän konsertti näytti vahvistavan sen, että pisaratartunta ei riitä selittämään näin laajoja tartuntaryppäitä.

Maailmaltakin alkoi löytyä kokeellisia tutkimuksia siitä, kuinka ilmanvaihto vaikuttaa ratkaisevasti viruksen leviämiseen sisätiloissa. Myös suomalaiset fyysikot mallinsivat ansiokkaasti aerosolipilven leviämistä kaupan hyllyjen välissä. Nämä tulokset sivuutettiin viranomaisten taholta – ainakin julkisuudessa – täysin.

”Maskeista ei ole hyötyä”

Johtopäätös näytti olevan se, että kasvomaskeistakaan ei ole mitään hyötyä kansalaiskäytössä, koska ei ole erikseen osoitettu, että niistä olisi hyötyä juuri siinä käytössä. Sen sijaan korostettiin jatkuvaa käsien hinkkaamista saippualla ja käsidesillä. Samalla muistutettiin, että ”hihaan kannattaa aivastaa, ja maskista on maallikolle luultavasti enemmän haittaa kuin hyötyä”.

Jälkeenpäin osoittautui, että yksi syy olla suosittelematta maskeja oli se, että maskeja ei yksinkertaisesti ollut tarjolla. Tai ainakin näin julkisuudessa kerrottiin. On siis vaikea sanoa, oliko kyseessä vinouma vai yritys rauhoitella kansalaisia, jolla haluttiin estää maskien hamstraaminen.

Varmuuden vuoksi vielä korostettiin, että maallikko käyttää maskia todennäköisesti aina väärin. Ja jos ei väärin, niin ainakin maskin käyttö voisi johtaa väärään turvallisuudentunteeseen. Tällainen päätelmä liittyy asiantuntijavinoumaan (engl. expertise bias), jonka mukaan vain asiantuntija on kelvollinen käyttämään tiettyjä henkisiä tai fyysisiä työkaluja.

Asiantuntijavinoumaan liittyy usein myös tietynlaista asiantuntijan elitismiä ja tarvetta hylätä terve järki monimutkaisemman päättelyn tieltä. Monimutkaisuudella kasvatetaan eroa maallikkoajatteluun.

”Rokotteita riittää kaikille”

Tämä on vinoumista sellainen, josta on kaikkein vaikein syyttää ketään. Suunnitteluvinouman (engl. planning fallacy) mukaan suunnitelmissa ollaan yleensä aina liian optimistisia, kun arvioidaan niiden toteuttamiseen vaadittavaa aikaa ja vaivaa.

Harva arvasi, että esimerkiksi EU:n yhteinen rokotehankinta voisi aikataulullisesti pettää näin merkittävästi. Järkevää olisi kuitenkin varautua siihen, että joku asia – varsinkin näin byrokraattisessa ja sopimusteknisesti hankalassa projektissa – menee väkisinkin pieleen. Aika näyttää, ollaanko yhteishankinnoissa jatkossa fiksumpia.

Pelkkää jälkiviisautta?

Ilman kriittistä analyysiä on vaikea koskaan oppiakaan mitään.

Tätäkin kirjoitusta voisi syyttää ihan aiheellisesti jälkiviisaudesta. Jos tapahtumien kriittinen tarkastelu jälkeenpäin on sitä, niin sitten varmaan tämäkin ruotiminen on sitä. Mutta ilman kriittistä analyysiä on vaikea koskaan oppiakaan mitään.

Itse ajattelen (ehkä kyseessä on vain oma, optimistinen vinoumani!), että tämä kerta oli hyvä kenraaliharjoitus. Kun olemme nostaneet tapetille pahimpia päättelyvirheitä, olemme ehkä ensi kerralla fiksumpia – kun se vielä tappavampi pandemia joskus tulee.

Tämä toki vaatii sitä, että virheistä on otettu opiksi ja päättäjien muisti on riittävän pitkä. Onko näin sitten historiassa ollut? Tähän voi jokainen keksiä oman narratiivin.