Kasvuyritysten kehittäjät ovat monessa mielessä tämän päivän tutkimusmatkailijoita. Hyvin informoituna tekee hyviä päätöksiä niin naparetkellä kuin rekrytoinnissakin.

Nyt kun maailmankartassa ei ole enää valkoisia läiskiä ja kuussakin on käyty, yrityksen perustamisesta on tullut ehkä jännittävin tarjolla oleva seikkailu. Kasvuyritysten kehittäjät ovat monessa mielessä tämän päivän tutkimusmatkailijoita. Financial Timesin Pilita Clark rinnasti tuoreessa kolumnissaan muinaiset naparetkeilijät ja kasvuyrittäjät tavalla, joka aluksi hämmensi mutta herätti myös uusia ideoita.

Sika säkissä?

Clark oudoksui käytäntöä, jossa pääomasijoitukseen liittyy psykologinen arviointi. Hänen asenteensa tuntuu johtuvan henkilöarvioinnin tarkoituksen huonosta tuntemisesta. Harva tekisi miljoonien puntien sijoitusta selvittämättä sijoituskohteen taloudellista asemaa tai luetuttamatta sopimusasiakirjoja juristilla. Järkevän sijoittajan ei pitäisi myöskään olla tarkistamatta, onko toimivalla johdolla edellytykset ja motivaatio toteuttaa strategia, johon sijoittaja on panostamassa.

Kiinnostavaksi asia muuttui, kun Clark tarjosi vertailukohdaksi naparetkeilijä Ernest Shackletonin, joka valitsi retkikuntansa jäsenet viiden minuutin haastattelun perusteella. Vaikka retkikunta koki vastoinkäymisiä, se toimi hyvin tiiminä ja palasi pääosin hengissä kotiin.

Syntyy luova vastakkainasettelun yrittäjähenkisen seikkailijan ja riskiä karttavan byrokraatin välillä. Jälkimmäistä edustaa tässä ajattelussa psykologinen arviointi, ensimmäistä reipas intuitioon luottaminen.

Oudot tyypit ja suuret asiat

Olen naparetkikirjojen suuri fani. Yksi kiehtova asia on se, että naparetket vetävät puoleensa hieman outoja tyyppejä. Ilman heitä ei syntyisi suuria asioita. Tuntemattomiin paikkoihin, jotka vilisevät jääkarhuja ja joista ei ole edes karttoja, eivät hakeudu normaalijakauman keskikohtiin sijoittuvat henkilöt. Toisaalta suurista vaikeuksista selviytyneet sankarit olisivat toisinaan voineet jättää osan riskeistä ottamatta. Ruotsalaisen naparetkeilijän Salomon Andréen kaasuilmapalloretki Pohjoisnavalle on tästä hyvä esimerkki. Kukaan retkeen osallistuneista kaupunkilaismiehistä ei ollut erityisemmin harrastanut retkeilyä eikä mitään varusteita ollut testattu. Ilmapallo putosi jäälle melkein heti lähdön jälkeen, eikä kukaan palannut retkeltä kotiin. Luettuaan retkestä kirjoitetun Bea Uusman huikean kirjan jää väkisin miettimään toista mahdollisuutta. Näin tehtynä retkellä ei ollut mitään mahdollisuuksia onnistua, mutta olisiko yhden oikeanlaisen jäsenen tuominen tiimiin voinut tehdä siitä historian ensimmäisen pohjoisnavan valloituksen?

Missä kulkevat uhkarohkeuden rajat?

Shackletonin laiva juuttui jäihin ja haaksirikkoutui, mutta he onnistuivat viimein pelastautumaan suurin ponnistuksin. Se että retkikunnan meteorologi palkattiin ilman mitään alan kokemusta, ei ainakaan hidastanut ongelman syntyä. Jäihin juuttuminen on naparetkellä varsin tavallista, ja siitä on myös muunlaisia tarinoita. Fritjof Nansen oli varannut laivalleen valjakkokoiria, joilla Nansen retkueineen lähti tutkimaan mannerta laivan jäätyä kiinni. Kaamoksen iskettyä he tiesivät, miten toimia ja makasivat lumikuopassa yli puoli vuotta odottamassa auringon nousemista. Kevään tullen he nousivat toimintakuntoisina kuopastaan ja hiihtivät takaisin rannikolle.

Pidän naparetkeilijöistä ja nykyajan seikkailijoista. Molemmissa on hienoa hulluutta, kokeilua ja innostusta. Kummassakin tapauksessa se, että paneutuu osallistujien taustoihin, ei tarkoita sitä, että kulmikkaat tyypit pitäisi jättää valitsematta. Hyvin informoituna tekee hyviä päätöksiä niin naparetkellä kuin rekrytoinnissakin.