Kaikki lähti siitä, kun teollisuudessa duunarina ollessani ihmettelin missä vika, kun ihmiset kertovat, että eivät viihdy työssään.

Itse olin siirtymässä eteenpäin elämässä ja opiskelu kyti mielessä. Jo yliopiston soveltuvuuskokeessa muistan maininneeni työyhteisöjen hyvinvoinnin mielessäni pyörivänä teemana. Vaikka opiskeluissa pidin mielen avoimena kaikille suuntauksille, innostus työ- ja organisaatiopsykologiaa kohtaan tuli aina vain uudestaan, jostain sisältä pulppuavana, pakottamatta. Päätin seurata sitä tunnetta. Harjoittelupaikkaa lähdin hakemaan ajoissa, koska tiesin minne haluan. Halusin tietää kaiken henkilöarvioinnista ja pidin Psyconia alan arvostetuimpana toimijana. Tunsin olevani niin valmis siirtymään työelämän oppiin.

Asiakaskokemusta testaamassa

Onneksi sain Holtarin Paulan, Lappeenrannan aluejohtajan, harjoitteluohjaajakseni. Paula on eläväinen, helposti lähestyttävä ja pelottavan tarkkanäköinen. Paula heitti minut kylmään veteen, ja kuinka tykkäsinkään siitä. Tätä lisää! Olen saanut harjoittelun aikana olla mukana kaikessa, mitä hänellä on meneillään. Olen tarttunut Paulan antamiin tehtäviin nauttien jokaisesta uudesta haasteesta ja oppimisen mahdollisuudesta. Tähän mennessä harjoittelua on kulunut kolme kuukautta, ja työtehtäviin perehtymisen ja työnkuvaan tutustumisen lisäksi olen astunut myös arviointiasiakkaan roolin - eli antautunut testattavaksi suurelle määrälle eri menetelmiä ja yhdessä Paulan kanssa puinut niiden tuloksia. Siinä muuten joutuu kohtaamaan itsensä mielenkiintoisella tavalla selitysten muuttuessa pelkiksi selityksiksi. Lisäksi se on kasvattanut ymmärrystä arviointiasiakkaiden kokemusta kohtaan. Arviointimenetelmien sieluun pyrkiminen on myös herättänyt minussa uinuvan tutkijan.

Henkilöarviointi väylä työyhteisöjen hyvinvointiin

Ihmisten reaktiot vaihtelevat, kun kerron harjoittelupaikkani. Ne liikkuvat ”mielenkiintoista, kerro lisää” ‑kommenteista aitoihin ”mikä ihme sinua siinä kiinnostaa?” ‑hämmästelyihin. Jossain vaiheessa ennen harjoittelua koin itsekin pienoisen kriisin. En pystynyt väistämään mielessäni kysymystä henkilöarviointityön merkityksestä. Harjoittelun aikana olen edelleen pyrkinyt kirkastamaan itselleni, miksi tämä on hyvä juttu; miksi tätä tarvitaan. Minusta alkaa tuntua vahvasti siltä, että kyse ei ole vain ihmisen ja työn, vaan myös ihmisten - työparien, tiimien, esimiesten ja alaisten - yhteensovittamisesta. Ihmiset tekevät työpaikan, niin hyvässä kuin pahassa.

Tänä päivänä pystyn selkä suorana, silmää räpäyttämättä perustelemaan henkilöarvioinnin olevan yksi väylä vaikuttaa työyhteisöjen hyvinvointiin.

Vaikka en tässä vaiheessa tiedä, mitä teen ensi syksynä, minulla on tunne, että tavalla tai toisella - ennemmin tai myöhemmin - olen tekemässä jotain, mikä liittyy siihen, mitä mielessä silloin liikkui, kun tehtaalla pohdin, mikä mättää.