Toissa viikon sunnuntai oli lohdutonta vaihtoehdottomuuden aikaa. Päiväni käynnisti Helsingin Sanomat, jossa Anna-Sofia Berner kirjoitti optimistisuuden ja edistysuskon puutteesta (HS 16.10. D3). Kirjoittaja haaveili 1960-lukulaisesta idealismista, joka on vain utopistinen muisto tällaisena aikakautena, jota leimaa ilmastonmuutos, talouskriisi ja hyvinvointivaltion rappio. Hän varoittaa pessimismin vaaroista ja ennustusten itseään toteuttavasta voimasta. On kieltämättä vaikea olla optimistinen, kun tarjolla on vain huonoja vaihtoehtoja. Bernerin kirjoituksessa on osuva analogia: ”Jos meidät ajetaan kuilun reunalle, hyppäämme”. Vaihtoehdottomuus vie meidät lopulta tuhoon.

Samaisena sunnuntaina YLE näytti myöhäisillassa dokumentin ”Työt, tulot ja optiot”, joka pureutui vaurastumisen ja oikeudenmukaisen palkitsemisen tematiikkaan. Optioiden kohtuullisuudesta sekä tavallisen työntekijän ja johtajan palkitsemisen eroista voi olla monta mieltä, mutta dokumentin perusteella jäi sellainen olo, että riippumatta siitä, mitä pidetään oikeudenmukaisena tai sopivana, nykyiselle mallille ei ole olemassa toteutuskelpoisia vaihtoehtoja. Jälleen oli tarjolla vaihtoehdottomuutta.

Pimeä ja kolea syysilta ei lisännyt optimismia. Paitsi jos on menninkäinen, mutta itse kuulun päivänsäteen tavoin valon lapsiin. Joillekin meistä syksy on vain välivaihe kohti uutta kesää - syksy on vuodenaikojen pimeä keskiaika. Historian oppikirjoissa tiettyä keskiajan jaksoa kutsutaan raflaavasti nimellä pimeä keskiaika. Aatehistoriassa tällä viitataan periodiin, joka alkoi Rooman valtakunnan hajoamisesta ja kesti aina renessanssin alkamiseen asti. Pimeää keskiaikaa kuvataan ajattelun rappeutumisen, yhteiskunnallisen edistyksen hidastumisen sekä ilottomuuden ajanjaksoksi. Aatehistoria on kuulemma syklistä, mutta ennen sunnuntaita en olisi uskonut pimeän keskiajan palaavan edes ajatuksen tasolla. Pimeä keskiaika on vaihtoehdottomuuden aatehistoriallinen tyyssija.

Kaikille vaihtoehdottomuuden sunnuntain ilmentymille on yhteistä näkökulman kapeus. Vaihtoehdottomuus on hyvin harvoin todellista, mutta tunne siitä syntyy useimmiten silloin, kun kaikki itselleen luontevat, mukavat ja helpot ratkaisut on kokeiltu ja käytetty. Tällöin uusien vaihtoehtojen löytyminen edellyttää taka-askelia ja vanhoista toiminta- ja ajattelumalleista luopumista. Se voi tarkoittaa hyvinvoinnin uudelleen määrittämistä, saavutetuista eduista luopumista tai uudenlaisen päivärytmin opettelua. Tai se voi tarkoittaa päämääristä, syistä ja seurauksista puhumista sekä toisten näkökulmien huomioimista. Se edellyttää myös aatehistoriaan syvempää perehtymistä. Yhtä kaikki, vaihtoehdottomuus on kuilu, jonka reunalle työnnämme itsemme, kun unohdamme, mikä on tärkeätä.

Näkemyksellisen ja aatehistoriallisen vaihtoehdottomuuden sunnuntain valopilkku oli tosielämän vaihtoehdottomuus. Löytyi kirjoitus ”Näitä viittä asiaa ihmiset katuvat eniten kuolinvuoteella”, jossa vuosia parantumattomasti sairaita hoitanut henkilö tiivistää, mitä hänen hoitamansa ihmiset ovat kuolinvuoteellaan eniten katuneet:

1. Olisinpa elänyt kuten itse halusin, en niin kuin muut odottivat

2. Olisinpa tehnyt vähemmän töitä

3. Olisinpa uskaltanut ilmaista tunteitani

4. Olisinpa pitänyt yhteyttä ystäviin

5. Olisinpa antanut itseni olla onnellisempi

Pysäyttävä lista, jonka viimeinen kohta puhuttelee minua eniten. Kyse ei ole siitä, että olisinpa ollut onnellisempi, vaan olisinpa antanut itseni olla onnellinen. Maanantaina päätin alkaa tunnistaa vaihtoehtoja.