Hyvää työtä nuorille ja vanhoille
Viime vuosina työelämä on tullut entistä sensitiivisemmäksi iälle ja ikäjaoille, niin nuorten kuin vanhojen kohdalla. Ongelmaksi näyttävät muodostuneen ikääntyvät, eivät niinkään nuoret. Yksi työelämän ikärakenteen vanhenemiseen liittyvä pelko koskee työelämän uudistumiskykyä. Vanhemmat työntekijät ovat kyllä kokeneita, luotettavia ja lojaaleja ja heillä on korkea työmoraali, mutta kääntöpuolena on raihnaistuminen ja innostumattomuus. Nuoriin liitetyt plussat ja miinukset ovat edellisten peilikuva. Toisessa vaakakupissa ovat energisyys ja innostuneisuus, toisessa kokemattomuus, kritiikittömyys ja työtä koskevat epärealistiset odotukset. Vanhemman sukupolven silmin nuorten työmoraali onkin heikompi. Vanhojen ja nuorten väliin sijoittuvat jonkinlaisessa työelämän ideaali-iässä olevat, joilla on iän mukanaan tuomaa kokemusta mutta ei ikääntymisen haittoja.
***
Nämä ovat tietysti ikään liittyviä kaavamaisia odotuksia, eikä yksilöllisiä eroja voi unohtaa. Silti on tunnustettava, että muutumme ikääntyessämme. Ikääntymisen kulttuuriset jännitteet koskevat juuri pysähtymistä ja uudistumista, vetäytymistä ja aktiivisuutta. Tänä päivänä tuo jännite on siirtynyt yhä enemmän työelämän ja työuran sisään.
Työelämä muuttuu kahdella tavalla. Ensimmäinen on, että työelämässä olevat muuttuvat ja muuttavat, oppivat ja luovat uusia asioita. Toinen mekanismi on sukupolvien vaihtuminen. Työelämän tulokkaat ovat sekä uutta sukupolvea – saaneet erilaisen koulutuksen, kasvaneet erilaiseen maailmaan, taitoihin ja ajattelutapoihin – että nuoria. Vaikka työssä käyvät sukupolvet ovat oppineet esimerkiksi uuden tietotekniikan, on kai mahdoton ajatus, että viisi-kuusikymppiset olisivat 1990-luvun it-vetoisen nousun takana. Siihen tarvittiin nuori sukupolvi, uusi koulutus ja nuorille tilaa tarjonnut aika.
Kun työelämän muutossykli on nopea, keskeiseksi kysymykseksi nousee työhön jo asettuneiden oppimis-ja kehittymisenergia. Ikääntyvien oppimisesta tiedetään paljon; uusien taitojen, tietojen ja tapojen oppiminen on hitaampaa mutta ei mahdotonta.
***
Sen sijaan liian vähän huomiota kiinnitetään siihen, että työelämän muutokset ovat myös ideologisia ja kulttuurisia. Esimerkiksi oman työpaikkani eli yliopiston muutos on totaalista. Kirjoituskoneen vaihtaminen päätteeseen ja puhelimen vaihtaminen sähköpostiin ovat yksinkertaisimmasta päästä. Huomattavasti syvällisempi prosessi on ”oppia ” yliopiston muutos tulosjohdetuksi kilpailuyliopistoksi. Uudet sukupolvet kasvavat suoraan uusiin käytäntöihin ja työkulttuureihin. Osa ”valitusta ja vaikerrusta” jää pois, kun ei tiedä muusta – kunnes seuraava sukupolvi saa vuorostaan edeltäjänsä näyttämään vanhanaikaisilta.
***
Työelämää kehittämällä voidaan saada aikaan paljon merkittäviä asioita; parhaimmillaan sekä työelämän laatu että suorituskyky kohentuvat. Työelämän kehittäminen on kuitenkin joutunut ainakin piilevän sukupolvikonfliktin areenaksi. Vanha sukupolvi on oppinut tekemään työtä luottaen professionaaliseen pätevyyteensä, vastuuseen ja harkintaan. Samalla se on kuitenkin suojellut omia reviirejään. Nyt yhtäkkiä työyhteisöihin ovat tulleet tiimit, arvo-, kehitys- ja arviointikeskustelut ja strategiapalaverit. Vanhempien nihkeydelle on sekä kulttuurisia että yksilölliseen työelämänkulkuun liittyviä selityksiä. Olisiko niin, että vanhempi sukupolvi nauttii tekemisen tunteesta, ja heistä näyttää kuin nuori polvi tekemisen sijasta vain keskustelisi tekemisestä tai laatisi sitä koskevia ohjelmia ja muistioita?
Työelämän opit myös kierrättävät väistämättä samoja ideoita uusin sanastoin; vuosikymmenten kokemuksella tuntuu, että tuotahan me jo yritimme. Kehittämisen markkinoilla on lisäksi vaihtuvaa ja haihtuvaa markkinahälyä.
Tutkimuksemme mukaan pitkään työssä pysyvät tuntevat antavansa työnsä ytimeen täyden työpanoksen. Silti he tuntevat myös helpotusta ajatellessaan joistakin uutuuksista, että ”tuota minun ei tarvitse enää omaksua tai hyväksyä ”. (Työ)elämänkulku voi myös kasata sellaista arvottomuuden ja riittämättömyyden tunnetta, johon ei osaa reagoida muuten kuin vetäytymällä tai pakenemalla.
***
Miten siis erottaa muoti- ja markkinakohina ja aito työelämän laadullinen kehittäminen toisistaan? Miten sovittaa yhteen eri ikä- ja sukupolvet? Yksi näkökohta on, että ”hyvä työ” on hyvää niin nuorille kuin vanhoille; molemmat haluavat ja tarvitsevat sittenkin samoja asioita, työn hallintaa, yhteisölle ja itselle merkittävää työtä, ihmisen mittaisia haasteita, reilua kohtelua, työn ja yksityiselämän tasapainoa. Kuusikymppinenkin haluaa uudistua ja ottaa riskejä, jos hänen työelämänkulkunsa on pikemmin luonut resursseja ja kapasiteettia kuin nakertanut ne loppuun.
Raija Julkunen
Yhteiskuntapolitiikan lehtori, dosentti
Jyväskylän yliopisto
Kirjoittaja (s. 1944) on johtanut mm. Ikä, työ, sukupuoli -tutkimusprojektia ja kirjoittanut kirjan ”Kuusikymmentä ja työssä ” (SoPhi 2003). Uusin, yhdessä Jouko Nätin ja Timo Anttilan kanssa laadittu teos on nimeltään ”Aikanyrjähdys. Keskiluokka tietotyön puristuksessa ” (Vastapaino 2004).